Keskustelu kirkon avioliittokäsityksestä on saanut virtaa piispojen kirkolliskokoukselle tekemän esityksen jälkeen ja kirkolliskokouksen istunnon toukokuussa lähestyessä. Piispojen ehdotusta ovat vastustaneet tai ainakin vahvasti kritisoineet erityisesti konservatiivit ja osin myös kirkon liberaalit. Ainakin "keskitien kulkijat" ja kompromissin hakijat ovat sitä kannattaneet.

Viimeksi säpinää aiheutti piispa emeritus Eero Huovisen kirjoitus Helsingin Sanomissa (HS 30.3.) Emerituspiispa Eero Huovinen: Voisimmeko kirkkona elää yhdessä, erilaisina mutta rinnakkain? - Mielipide | HS.fi. Huovinenhan ei ole ymmärtääkseni aikaisemmin hyväksynyt samaa sukupuolta olevien kirkollista vihkimistä.

Huovinen puolusti kirjoituksessaan nykypiispojen esitystä kahdenmallisesta avioliitosta. Hän kannatti siinä eri- ja samaa sukupuolta olevien parien vihkimistä. Häneltä melko iso liikahdus tässä asiassa.

Huovisen kirjoitus Hesarissa herätti pohtimaan myös yhden totuuden mahdollisuutta kristillisessä kirkossa. Voiko uskonasioissa olla vain yksi totuus tai käsitys, johon kaikki uskovat samalla tavalla?

Olen epäilevä Tuomas tuossa asiassa. On todennäköisempää, että olemme kaikki väärässä, kuin että joku olisi yksin oikeassa.

Kun on kyse uskonnosta, siis uskomisesta, on vaikea kuvitella, että kaikki yhden kirkon jäsenet olisivat samaa mieltä. Yhteen uskoon pakotettiin aikoinaan aseilla ja kuninkaan määräyksillä. Viimeksi sitä on yritetty lain kirjaimella ja raastuvalla tai piispojen ukaaseilla ja rangaistuksilla. Huonolla menestyksellä.

Minusta riittää, kun yhdistäviä tekijöitä on niin paljon, että voidaan jatkaa samassa kirkossa. Suomen evankelis-luterilaisessa kirkossa noita yhdistäviä tekijöitä on roppakaupalla ilman yhtä avioliittokäsitystäkin.

Luin Huovisen kirjoituksen Hesarissa ehkä ensin liian hätäisesti. En huomannut kirjoituksessa lausetta: ”Perinteisen avioliiton rinnalla olisi kuitenkin myös toinen malli, kahden henkilön keskinäinen liitto.”

Professori Vesa Hirvonen kiinnitti siihen huomiota tämän päivän (2.4.) Hesarissa Emerituspiispan avioliittomalli olisi huononnus - Mielipide | HS.fi. Tuo kahden eri liiton malli olisi ehdottoman syrjivä. Sitä on ehdotettu aikaisemminkin, että samaa sukupuolten liittoja kutsuttaisiin eri nimellä, mutta se ei ole saanut miltään taholta kannatusta. Sitähän ei piispojen kirkolliskokoukselle tekemässä esityksessäkään ehdoteta, vaan vain yhtä avioliittoa kaikille.

Toisaalta Huovinen kirjoittaa myös, että ”kirkkojärjestykseen kirjoitettaisiin oikeus ja mahdollisuus samaa sukupuolta olevien parien avioliitolle”. Ehkä Huovinenkin kuitenkin kannattaa piispojen ehdotusta sellaisenaan?

Avioliitto kahden henkilön liittona ilman sukupuolimainintoja olisi sinänsä hyvä tavoite.

Piispainkokouksen lähes yksimielisenä kirkolliskokoukselle jättämä ehdotus avioliittoskisman ratkaisemiseksi on käynnistänyt jälleen uudelleen vilkkaan ja jopa kärjekkään kirkollisen keskustelun.

Piispat ehdottavat, että kirkkojärjestykseen lisättäisiin mahdollisuus myös samaa sukupuolta olevien parien vihkimiseen. Papit voisivat valita kahdesta avioliiton mallista: eri sukupuolta tai samaa sukupuolta olevat parit voidaan vihkiä kirkollisesti.

Piispat tekivät työtä kirkolliskokouksen sitä heiltä pyydettyä. Toive oli, että kirkkoa jakanut kysymys saataisiin jotenkin ratkaistua. Kiitos piispoille hyvästä työstä.

Kirkollisten suuntauisten ääripäissä on heti ryhdytty vastustamaan ehdotusta. Keskemmällä mielipidejanaa se on otettu kiitollisena vastaan. Keskellä toivotaan, että näin tämä kysymys saataisiin pois päiväjärjestyksestä.

Minusta piispojen ehdotus on hyvä kompromissi ja varmaan enin, mihin nyt on mahdollisuuksia. Sekin on vielä määräenemmistövaatimusten vuoksi kynnyksen takana. Kirkolliskokouksen on se hyväksyttävä ¾ enemmistöllä. Toivottavasti uusiutuneella kirkolliskokouksella on siihen valmius.

Kun edellinen kirkolliskokous pyysi piispoilta ratkaisua tähän aviodilemmaan, mitähän sieltä odotettiin saatavan, jos tämä nyt tehty esitys ei kelpaa?

Olen kirkolliskokousedustajana osallistunut 12 vuoden aikana useisiin avioliittoa koskeviin äänestyksiin ja äänestänyt samaa sukupuolta olevien parien puolesta – aina on hävitty.

Ääripäissä pidetään omaa kantaa ainoana oikeana. Konservatiivien mielestä vain miehen ja naisen liitto on teologisesti mahdollinen, liberaalien mielestä vain yksi muoto, jossa ei oteta sukupuoleen kantaa, on ainoa oikea, ja sekin teologisin perustein. Kummallakaan suunnalla ei molempia pidetä mahdollisina.

Määräenemmistövaatimus estää kummankin puolen täydellisen voiton. On otettava toinenkin puoli huomioon ja suostuttava kompromissiin. Sellainen on kristityille yllättävän vaikeata.

Pelätäänkö ääripäissä, että avioliittokysymyksen ratkaisu heikentäisi niiden identiteettiä, kun ei olisi enää omaa joukkoa koossa pitävää vastustajaa?

 

Äsken käytyjen kirkolliskokousvaalien jälkeen uutisoitiin, että ensimmäisen kerran valituista edustajista yli puolet on uudistusmielisiä tai liberaaleja. Melko virallinen arvio mm. Kotimaa-lehdessä oli, että vähän yli puolet edustajista on liberaaleja ja vähän alle puolet konservatiiveja.

Kun aloitin 12 vuotta sitten kirkolliskokouksessa, tuollaisen arvion esittäminen oli arveluttavaa, ellei peräti tuomittavaa. Silloin muistan kuitenkin ajatellun, että liberaaleja oli kolmasosa.

Henkilökohtainen muisto ensimmäiseltä istuntoviikolta vuonna 2012 oli pelottava: Valitsijayhdistykseni Kevään kirkko koostui uusista edustajista. Olimme Espoon hiippakunnan edustajien vähemmistössä. Jotkut meistä olivat leikanneet Kotimaa-lehdestä valokuva-aukeaman, jossa olivat kaikki kirkolliskokousedustajat: nimi, kuva ja perustiedot.

Muutamat meistä olivat merkinneet edustajagalleriaan, keiden arvioitiin olevan uudistusmielisiä. Heidän kohdalleen oli piirretty pieni u-kirjain.

Kun sitten joku ei-ryhmämme jäsen oli huomannut tuon pienen merkinnän, jouduimme puhutteluun. Suljettujen ovien takana kysyttiin, miksi niin oli merkitty, ja millä perusteella?

Tilaisuus tuntui ensikertalaisesta pelottavalta ja muistutti käsitystä uskonnollisista ojennuskokouksista, joita hengellisissä piireissä on kuulemma jossain järjestetty.

Vaadittiin, että sellaista ei enää sallita, eikä edustajia voi sillä tavalla lajitella. Uhattiin, että jos se jatkuu, ”ryhdymme asian vaatimiin toimenpiteisiin”.

Vakuutimme, että ”emme me enää”. Mahdollisista arvioinneista puhuttiin sen jälkeen vain kuiskaten, eikä niitä tehty ainakaan kirjallisesti. Silmät ja korvat toki edelleen todistivat, että siellä oli liberaaleja ja konservatiiveja.

Nyt 12 vuotta myöhemmin jaosta on tullut sopivaa puntarointia. Yhä virallisemmin puhutaan kirkolliskokouksen kahtiajaosta, henkilönimiä tosin mainitsematta. Niin muuttuu maailma.

Kirkolliskokoukseen valitaan uudet edustajat 13. helmikuuta. Äänioikeutettuja ovat maallikkoedustajien vaalissa seurakuntien luottamushenkilöt, pappien vaalissa hiippakuntien papit.

Seurakuntalaiset saavat osallistua välillisesti eli he äänestivät vuonna 2022 marraskuussa seurakuntiinsa uudet luottamushenkilöt, jotka nyt äänestävät uudet edustajat kirkolliskokoukseen.

Äänioikeutettujen on päätettävä, millä perusteella antavat äänensä. Painottaako kokemusta, hyvää tyyppiä vai ehdokkaan tavoitteita ja hänen listansa ohjelmaa?
Perinteisesti käytettyjä kriteereitä ovat olleet mm. ehdokkaan asuinpaikka, kokemus, tuttuus tai jopa puoluekanta. Ne eivät kuitenkaan ole kovin oleellisia kriteereitä, varsinkaan jos haluaa uudistaa kirkkoa tai näkee kirkon toiminnassa kehitettävää.
Vielä 2000-luvun alussa oli tapana, ainakin meidän rovastikunnassa, että seurakunnat vuorottelivat, kenen ehdokasta äänestettiin. Näin saatiin vuorollaan eri seurakunnista edustaja kirkolliskokoukseen. Vuoro osui samalle seurakunnalle esim. 12 tai 16 vuoden välein. Silloin ei kysytty, mitä asioita edustaja ajaa valituksi tullessaan ajaisi.

****

Kokemus voi olla eduksi, mutta se voi olla myös muutoksen este. Kumpaa se on, riippuu ehdokkaan ohjelmasta ja tavoitteista.
Joskus samalla ehdokaslistalla voi olla hyvin eri tavoin ajattelevia ehdokkaita. Mille suuntaukselle ääni silloin menee?
Puoluekanta esimerkiksi ei kerro mitään ehdokkaiden kirkollisesta ajattelusta. Saman puolueen edustajat voivat kirkon asioissa olla täysin eri mieltä.
Nykyään yhä useampi valitsijayhdistys on etukäteen julkaissut ohjelmansa, jonka mukaan lupaavat ehdokkaidensa valituksi tullessaan toimivan.
Minusta se on hyvä kehitys: äänestäjä voi valita, mihin suuntaan haluaa kirkkoa johdettavan. Se tietysti edellyttää, että ohjelmassa otetaan kantaa muutenkin kuin vain, että ”toimimme kirkon parhaaksi”. Äänestäjältä edellytetään myös kyky lukea rivien välejä ja sanojen taakse.
Ihannevalinta on ehdokas, jolla on kykyä ja osaamista, mutta myös sellainen ohjelma, jota haluan kannattaa. Ja hänen listansa ehdokkaat ovat kaikki saman ohjelman takana.

****

Keskustelua käydään siitä, miten lisätä seurakuntalaisten tietämystä kirkolliskokouksen ja hiippakuntien työstä ja onko se ylipäätään tarpeen. Vähän samaa keskustelua käydään ylipäätään kirkon ja seurakuntien demokratiasta. Onko se tarpeen?
Yksi näkemys on, ettei seurakuntalaisen tarvitsekaan tietää tai osallistua, koska hallinto ei ole kirkon varsinaista toimintaa, eikä ylipäätään tärkeätä. Riittää kun kiinnostuneet ja "sopivat", jotkut muut henkilöt hallintoa hoitavat.
Minä olen toista mieltä: kyse on vuorovaikutuksesta. Päättäjien tulisi edustaa laajasti seurakuntalaisia, jotta heidän tarpeensa ja näkemyksensä tulisivat päättäjien tietoon ja toiminta osattaisiin järjestää sen mukaisesti. Kyse on myös yhteisöllisyydestä. Vaalit mittaavat yhteisön toimivuuden.
Pelkään, että nyt kirkossa ja seurakunnissa ei aina tiedetä jäsenten syvien rivien tahtoa ja ajatusmaailmaa. Käytetään eri sanojakin. Jäsendemokratiaa on vahvistettava!

 

Nykyinen kirkkoraamattu, se uusin virallinen käännös, julkaistiin vuonna 1992 ja sitä edellinen kokonainen versio vuonna 1938. Raamatun käyttö ylipäätään ja sen uudet käännökset herättävät aina keskustelua. Joidenkin mielestä vanhempi versio on usein oikeampi.

Kun 1990-luvulla ja 2000-luvun alkuvuosina kotiseurakunnassani kävi vierailevia puhujia, erityisesti viidennestä herätysliikkeestä, he ottivat raamatunkohdat usein vuoden 1938 käännöksestä, ”kun siinä se sanottiin paremmin”. Jotkut menevät vielä kauemmaksi ja käyttivät vuoden 1776 Raamattua.

Nyt on kulunut nykyisen virallisen Raamatun käännöksen julkaisemisesta jo kolmisenkymmentä vuotta ja on alettu julkaista uusia versioita, esimerkkinä Suomen Pipliaseuran julkaisema Uusi testamentti 2020. Niinpä ehkä nyt vuoden 1992 Raamattu alkaa oli se, jossa teksti on ”oikeampaa”.

Miksi vanhempi versio usein koetaan oikeammaksi kuin uusi? Yksi syy voi olla, että nuorena omaksuttu, on se oikea?

Ville Mäkipelto ja Paavo Huotari käyvät kirjassaan Sensuroitu-Raamatun muutosten vaiettu historia (Otava 2023) läpi Raamatun kirjojen syntyhistoriaa. He osoittavat, että ei ole olemassa yhtä alkuperäistä Raamattua, vaan se on muodostunut aikojen kuluessa useiden versioiden kautta.

Teksteihin ovat vaikuttaneet alkuaikoina kopioitsijoiden virheet. Muutoksia tai lisäyksiä on myös tehty tarkoituksella, kun kielitiede on kehittynyt sekä yleinen ajattelu ja yhteiskunta ovat muuttuneet.

Raamatuntutkija Niko Huttunen kirjoitti Vartia-lehdessä 30.12.2023 raamatunkäännöksiin suhtautumisesta. Konservatiivinen käsitys korostaa muuttumattomuutta, liberaali vapaampaa suhtautumista ja nykykielen käyttämistä.

Usein ajatellaan, että uusi käännös tehdään edellistä versioimalla. ”Tosiasiassa uusi käännös ei muuta vanhaa käännöstä mitenkään. Vanha käännös jää ennalleen ja uusi käännös tehdään suoraan lähtökielestä niiden käännösperiaatteiden mukaan, jotka kulloistakin käännöstä ohjaavat.

Uusi testamentti 2020 ei muuttanut minkään suomennoksen ’autuasta’ ’onnelliseksi’ vaan ilmaisi kreikan makarios-sanan merkityksen yleiskielisesti, kuten käännösperiaatteet edellyttivät”, kirjoitti Huttunen.

Käännöksissä palataan yhä uudelleen juurille ja yritetään löytää niiden merkitys nykykielellä. Ymmärrettävyys lienee yksi periaate, kielen vaikeus tuskin tekee tekstistä pyhempää.

Fundamentalismiksi kutsutaan uskonnollisen tekstin kirjaimellista tulkintaa. Ulkopoliittisen instituutin tutkija Timo R. Stewart ottaa Suomen Kuvalehden Lähi-idän tilannetta koskevassa haastattelussa alueen uskontoihin liittyen (SK 50/2023) kantaa fundamentalismiin: ”Uskonnollinen fundalismi on outo moderni ilmiö, joka esittää uskonnon puhtaana ja muuttumattomana, mutta se, millä tavalla se milloinkin on puhdasta ja muuttumatonta, vaihtelee ajan kuluessa.”

Hän käsitteli Lähi-idän tilannetta, mutta tuo tulkinta fundamentalismista voi päteä uskontoihin yleisemminkin. Sen mukaan oikeana pidetty muoto löytyy esim. 50 vuoden takaa.

Stewartin mielestä ”fundamentalistiset liikkeet ovat pikemminkin itseymmärryksen muotoja kuin todellisuuden kuvauksia”. Tässä hän näkee toivonkipinän ja pitää mahdollisena, että ”jyrkät tulkinnat voivat tehdä tilaa maltillisemmille”.

Ensimmäinen suomenkielinen Raamattu julkaistiin vuonna 1642. Uuden testamentin oli Mikael Agricola julkaissut suomeksi 1500-luvulla. Nyt on Pipliaseurassa käynnissä Uusi testamentti 2020 jatkotyönä Vanhan testamentin käännöstyö. Uutta virallista kirkkoraamattua saadaan vielä odottaa.

Tein pari vuotta sitten Nurmijärven seurakuntaviestiin jutun, jossa vertailin vuoden 1992 Raamatun ja Uusi testamentti 2020 jouluevankeliumeja. Liitän sen oheen.

Oliko se seimi vai eläinten kaukalo?

Perinteinen Jouluevankeliumi on Luukkaan evankeliumin toisessa luvussa. Tässä osia siitä kahdessa eri käännöksessä:

UT 2020

Niihin aikoihin keisari Augustus määräsi, että kaikkien maailman ihmisten piti ilmoittautua veronmaksajiksi. Näin laadittiin ensimmäinen veroluettelo Quiriniuksen hallitessa Syyriaa. Kaikki lähtivät omaan kotikaupunkiinsa ilmoittautumaan.

Myös Joosef lähti galilealaisesta Nasaretin kaupungista Juudeaan, Daavidin kaupunkiin Betlehemiin, koska hän oli Daavidin sukua.

Matkalla oli mukana Maria, joka oli luvattu Joosefille vaimoksi ja joka oli raskaana. Kun he olivat perillä, synnytyksen aika tuli ja Maria synnytti eläinten suojassa pojan, esikoisensa. Hän kapaloi vauvan kankaaseen ja laski tämän lepäämään kaukaloon eläinten heinille, koska heille ei ollut tilaa majapaikassa.

Sillä seudulla oli paimenia yöllä ulkona vartioimassa laumaansa. Herran enkeli tuli heidän luokseen, ja Herran kirkkaus ympäröi heidät. He pelästyivät pahoin, mutta enkeli sanoi heille: »Älkää pelätkö. Minä ilmoitan teille suuren ilouutisen, joka koskee koko kansaa.

Daavidin kaupungissa on tänään syntynyt teille Pelastaja. Hän on Kristus, Herra. Tunnistatte lapsen siitä, että hän makaa kankaaseen kapaloituna heinien päällä kaukalossa.» Äkkiä enkelin seuraksi ilmestyi valtava taivaallinen sotajoukko, joka ylisti Jumalaa:

»Kunnia korkeuksien Jumalalle ja rauha maan päällä ihmisille, joita hän rakastaa.»

Kun enkelit olivat palanneet taivaaseen, paimenet sanoivat toisilleen: »Lähdetään heti Betlehemiin katsomaan, mitä siellä on tapahtunut ja mistä Herra on meille ilmoittanut.» He lähtivät kiireesti ja löysivät Marian, Joosefin ja vauvan, joka makasi kaukalossa heinien päällä. Tämän nähdessään he kertoivat, mitä heille oli lapsesta sanottu.

Kaikki kuulijat olivat ihmeissään paimenien puheista, mutta Maria painoi kaiken sydämeensä ja yritti ymmärtää, miten asiat liittyivät toisiinsa.

Paimenet lähtivät takaisin kiittäen ja ylistäen Jumalaa siitä, mitä olivat kuulleet ja nähneet. Kaikki oli ollut juuri niin kuin heille oli sanottu.

Raamattu 1992

Siihen aikaan antoi keisari Augustus käskyn, että koko valtakunnassa oli toimitettava verollepano. Tämä verollepano oli ensimmäinen ja tapahtui Quiriniuksen ollessa Syyrian käskynhaltijana. Kaikki menivät kirjoittautumaan veroluetteloon, kukin omaan kaupunkiinsa.

Niin myös Joosef lähti Galileasta, Nasaretin kaupungista ja meni verollepanoa varten Juudeaan, Daavidin kaupunkiin Betlehemiin, sillä hän kuului Daavidin sukuun. ⁵

Hän lähti sinne yhdessä kihlattunsa Marian kanssa, joka odotti lasta. Heidän siellä ollessaan tuli Marian synnyttämisen aika, ja hän synnytti pojan, esikoisensa. Hän kapaloi lapsen ja pani hänet seimeen, koska heille ei ollut tilaa majapaikassa.

Sillä seudulla oli paimenia yöllä ulkona vartioimassa laumaansa. Yhtäkkiä heidän edessään seisoi Herran enkeli, ja Herran kirkkaus ympäröi heidät. Pelko valtasi paimenet, mutta enkeli sanoi heille: »Älkää pelätkö! Minä ilmoitan teille ilosanoman, suuren ilon koko kansalle. Tänään on teille Daavidin kaupungissa syntynyt Vapahtaja. Hän on Kristus, Herra. Tämä on merkkinä teille: te löydätte lapsen, joka makaa kapaloituna seimessä.»

Ja samalla hetkellä oli enkelin ympärillä suuri taivaallinen sotajoukko, joka ylisti Jumalaa sanoen: ”Jumalan on kunnia korkeuksissa, maan päällä rauha ihmisillä, joita hän rakastaa.”

Kun enkelit olivat menneet takaisin taivaaseen, paimenet sanoivat toisilleen: »Nyt Betlehemiin! Siellä me näemme sen, mitä on tapahtunut, sen, minkä Herra meille ilmoitti.» He lähtivät kiireesti ja löysivät Marian ja Joosefin ja lapsen, joka makasi seimessä. Tämän nähdessään he kertoivat, mitä heille oli lapsesta sanottu. Kaikki, jotka kuulivat paimenten sanat, olivat ihmeissään.

Mutta Maria kätki sydämeensä kaiken, mitä oli tapahtunut, ja tutkisteli sitä.

Paimenet palasivat kiittäen ja ylistäen Jumalaa siitä, mitä olivat kuulleet ja nähneet. Kaikki oli juuri niin kuin heille oli sanottu.